Työkaverin pöydän alta kuuluu taukoamaton läähätys. Siellä makaa peittojen alla 14-vuotias cairn-mummo, jonka elonaika on käymässä loppuun. Koiran silmistä näkee, että olo ei ole enää hyvä, vaikka voimakkaat kipulääkkeet ovat taittaneet kivun. Vaivoja on monia, ollut jo pitkään. Kaikkea on kokeiltu ja olokin saatu ajoittain kohenemaan. Mutta nyt taitaa olla aika. Työkaverin epätoivo luopumisen edessä on raskasta katsottavaa.
Sydäntä raastaa kun kevyesti silitän mummoa ja toivotan mielessäni hyvää matkaa. Pala kurkussa halaan työkaverin ja toivotan voimia sen päätöksen edessä, jota ei voine eikä pidä enää lykätä. Kiiruhdan etätöiksi iltapäiväksi kotiin, ja eteisessä vuodatan viimein kyyneleet omien koirien turkkiin. Vannotan taas kerran itselleni, että suon omille koirilleni arvoisensa lähdön, kun sen aika on. Vannotan miehen muistuttamaan minua, jos luopumisen hetkellä en itse osaisi nähdä tilannetta.
Suru puserossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti