Ihkaensimmäisen agilitykoiran kanssa lajiin tutustuminen on ollut hieno kokemus ja tarjonnut matkan varrella elämyksiä ja melkoisia onnistumisen tunteita. Muistan hyvin tarkasti, kun Sohvi ja velipoikansa Topiveli tekivät ensimmäisellä pentukurssillaan 3 tai 4 estettä peräjälkeen, mikä flow :D Muistan kaikkien uusien esteiden opettelun ja sen fiiliksen, kun ne alkoivat sujumaan. Ja kun koira alkoi lukemaan ohjausta ja päästiin juoksemaan ja onnistumaan yhdessä radalla.
Muistan kädestä palkatun ja käteen kiinni jääneen koiran, joka ei vielä tänä päivänäkään lähtökohtaisesti irtoa kovin hyvin. Muistan roiskitut kontaktit, kun kukaan ei alkuun selittänyt niiden merkitystä.
Muistan matkan varrella tavatut taitavat ja innostavat kouluttajat. Ja tietty ne ensimmäiset möllikisat ja vatsaakääntävän jännityksen. Muistan möllien ekan nollaradan ja ekan palkintopallisijan ja ekan voiton. Muistain tuomareiden yksittäiset kommentit palkintojenjaossa.
Muistan kontaktien uudelleen opettelun kotipihalla, kun Sohvi odotti pentusia ja aksa muuten oli jo pannassa. Ekat kontaktit radalta olivat kaikkine varmisteluineen hieno hetki. Näiden kanssa me tehdään toki töitä koko ajan.
Ja sitten muistan keinu- ja keppikammoni hyvinkin tuoreesti. Välttelin näitä esteitä turhankin kanssa, ainakaan ne eivät odottamalla muuttuneet yhtään helpommiksi. Pompulle asian olenkin korjannut ja juniori harjoittelee niitä siinä missä muitakin esteitä. Sohvi opiskeli keinun tänä keväänä ja se on tosi hidas, mutta koira kuitenkin suorittaa esteen.
Ja ne kepit. Omalle pihalle toukokuussa asennetut ja ahkerasti harjoitellut ja helposti turhauttavat. Nyt helteellä on tehty lyhyet 1-3 toistoa aamulla ennen töihin lähtöä ja myöhään illalla. Tänä aamuna ensimmäistä kertaa mieleeni hiipi aavistus, ihan hento aavistus, että voiskos toi koira jo vähän tajuta estettä, voisko se jo vähän osata ja voitaisko me kuitenkin oppia tämä este. Tässä vaiheessa Hillin Satu varmaan huokaa, hänen mukaan koira on osannut esteen jo pitkään, ja kyse on ollut enemmän ohjaajan osaamisesta ja koiran oikeasta tukemisesta esteellä. Tie varmuuteen, puhumattakaan eri lähetyskulmiin sun muihin on vielä piitkä, ehkä liiankin. Mutta olemme kuitenkin jo matkalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti