Muisto

Tähän viikkoon on kuulunut monta hauskaa ja onnellista asiaa, mutta myös sydäntä raastavaa surua. Serkkuni ihanainen, 12-vuotias Emmi, pitkäkarvainen saksanpaimenkoira siirtyi sateenkaarisilloille leikkimään kera "isosiskonsa" Nellin ja meidän Jeminan kanssa. Lämmin osanotto kera kyynelten Pialle.

Satumetsän laidalla oli portti.

Se oli pieni portti, pienin kaikista.
Niin vihreä se portti oli

ja täynnä pieniä kirsikankukkia.

Siitä mahtui kulkemaan läpi

vain harvassa ja yksitellen.

Se oli taivaan portti.

Ja sen portin läpi kulkivat

kerran kaikki koirat,

niin rauhallisena mieleltään,

kevyesti askeltaen.

Portin takana oli ikuinen meri

ja suuremmat metsät.

Se oli uusi kaunis maailma,

satujen koirataivas.

Kerran iltana rauhaisana,

portin luokse kulki koira.

Rauhallisena se kulki,

kulki ikuisuuden portille

niin pienelle portille,

josta läpi kuljettiin vain yksin.

Koira istui,

katsoi portista kauas.

Näki valon ja ihastui siihen,

niin kauniilta valo näytti.

Olisi valon ottanut kiinni,

mutta se paistoi portin toisella puolella.

Niin askeleen rohkean otti lähemmäs.

Niin kuin tähdeksi olisi syntynyt,

tämä koira,

se muuttui kevyeksi aivan,

niin onnelliseksi se itsensä tunsi.

Valo kaunis teki sen taas

nuoreksi ja rohkeaksi.

Se istui katsomaan,

odottamaan seuraavaa kulkijaa.

Niin on koirani mennyt siitä portista…

Kauniimmalla puolen ne vapaana juoksentelevat.

Miksi suren,

miksi itken niin paljon?

Koirani on rauhallinen ja tyyni.

Sen on hyvä olla.