Aina välillä lenkkimme sivuaa Pitkäkosken isoa koirapuistoa Keskuspuistossa. Silloin kysyn terrieriltä, että mennäänkö koirapuistoon? Sen jälkeen sitä ajatusta ei voi enää peruuttaa, vaan sen jälkeen kipitetään kaameaa kyytiä puistolle.
Eilen luulimme tehneen hutikäynnin, kun puisto kumisi tyhjyyttään. Mutta viereisestä isojen puolelta sen sijaan kuului leikin melskettä. Niinpä marssimme rohkeasti portille ja huikkasin siellä seisoneille immeisille, että mahtuiskos yksi tällainen pieni joukkoon?
Porukka toivotteli meidät hyväntuulisesti mukaan toteamalla, että tulokkaan ego on kuitenkin aitauksen suurin. Yritin siinä piipitellä, että meidän tytteli on kyllä enemmän pehmeä kuin kova. Mutta kun Sohvi juoksi tassut edellä isoimman nöffin kuontaloon, niin eipä nuo tainneet uskoa. Hyvät leikit kuitenkin irtosi, vaikka maavara jäi isojen perässä hangessa viipottaessa vähän liian matalaksi.
Sohvi lähestyy kyllä kaikkia pelottomasti ja itsevarmasti, mutta peruuttelee kyllä, jos pärinät alkavat käydä vakavammiksi. Ei haasta riitaa eikä hevin provosoidu, ja voisi noille pojille sanoa vähän tiukemminkin. Sohvi viimeksi riekkui Paavon kimpussa lenkillä ja Pave ottikin vähän jyrkemmän lähestymisen. Kurnutteli meidän neitiä siinä aikansa, kunnes lopulta saamistaan lumipesuista sisuuntunut tytteli jo oppi antamaan takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti