Juoksujen jälkeiset hormonipöhinät alkavat toivon mukaan vähitellen hellittää ja koira säpsäköityä. Reviiritietoisuus tuntuu lisääntyneen ja meillä keskustellaan taas kerran varoitushaukun riittävyydestä. Onneksi tuo nukkuu öisin kuin tukki eikä reagoi tuolloin yhtikäs mihinkään. Myöskään yksin ollessaan ei juurikaan pukahtele, vaikka naapurit juuri muuttivat rappukäytävä kumisten. Mutta kun perhe on koolla ja avoimista ikkunoista kuuluu outoa rapsahtelua, niin vahti on hereillä ja kajauttaa mahtimölinät.
Myös itsepäisyyttä on ilmassa enenemässä määrin. Juoksujen jälkeisessä hormonipöllyssä remmilenkkeily ei tahtonut maistua, ja valitsimme usein sen reitin, jota koira tuntui innokkaimmin kunakin kertana menevän. Ja nyt tuo tuntuu kuvittelevan aina remmilenkeillä voivansa itse päättää, mistä mennään. Eilen Sohvi olisi iltalenkillä halunnut lähteä ohikulkeneen koirakon perään. Ja kun meidän lenkki kulki päinvastaiseen suuntaan, niin koira kieltäytyi järkähtämättömästi liikkumasta, tuli perässä auraten tiukalla nelitassujarrutuksella. Eipä auttanut kuin napata vastahakoinen terrieri kainaloon ja edetä alkuperäiseen suuntaan. Luimisteltuaan aikansa tyytyi kohtaloonsa ja loppulenkki meni jo ihan normisti.
Tuittu-iita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti