Olen aina pitänyt koirista enemmän kuin ihmisistä. Juttelen työmatkoilla ja lenkeillä tuntemattomille koirille. Miestä hävettää.
Olen viettänyt lapsuudesta ison osan maatilalla, kaikenlaisten eläinten parissa. Oman koiran sain 6:lla luokalla, kun ensin olin pelastanut lukuisia löytökoiria. Äidin pakotin soittamaan iltaisin poliisille/eläinlääkärille kysymään, onko kunkin löytökoiran koti varmasti löytynyt. Ensimmäinen oma koira oli shetlanninlammaskoira Jemina. Älykäs, pallohullu ja arka. 12 vuotta se väsymättä paimensi laumaamme.
Toisen koiran hankkimiseen meni pitkä aika. Ensin piti opiskella, sitten piti luoda uraa ja urheilla tavoitteellisesti. Työ vaati matkustelua ja pitkiä päiviä. Rapsutin haikeana kavereiden koiria.
Vuosi sitten päätin, että elämä on liian lyhyt koirattomaan elämään. Päätöstä avitti muuttomme ydinkeskustasta maalle Käpylään. Alkoi rotujen kartoitus. Sylikoirat eivät aivan istuneet aktiiviseen elämänmenoomme ja mies sanoi ei isoille palveluskoirille. Terrierien temperamentti miellytti. Etsimme energistä, iloista jokapaikanhöylää. Terrierien erikoisnäyttelyn jälkeen ja muutaman kasvattajakontaktin jälkeen päätös oli helppo. Meille tulee cairnterrieri. Siitä alkoi odotus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti